Päivä 3 - Vanhempani

Kuva: weheartit

Sitkeästi jatkan haasteen parissa. Tällä kertaa aihe on sentään selkeästi helpomi. Tarkoitus olisi kertoa vanhemmistani. Noh, meillä on nimenomaisesti sellainen "ihan tavallinen" perhe. Kuulun niiden onnekkaiden joukkoon joiden vanhemmat ovat vielä kaikkien vuosien jälkeenkin yhdessä - ja ilmeisesti ihan onnellisesti. Ja painotan kohtaa kaikkien näiden vuosien, sillä vanhempani ovat todella tavanneet äitini ollessa 14- vuotias. Isä oli tuolloin (käsittääkseni) jo täysi-ikäinen, eli aikamoinen kehdonryöstäjä on isäpappa aikoinaan ollut... Ja yhdessä nuo ovat olleet siitä lähtien, nyt isukki on jo yli 60 ja äitikin alkaa lähennellä pikkuhiljaa tuota ikää. Eli pitkän matkan ovat yhdessä kulkeneet. Rispektiä siitä, itse en saa edes viherkasvia pysymään hengissä :)

Isäni on yksityisyrittäjä ja äitini on pääsääntöisesti ollut kotiäitinä meille lapsille. Äidillä on kaupan alan koulutus ja hän on myös toiminut perhepäivähoitajana. Isän yritys taas liittyy metallialaan - isi hitsailee ja korjailee kaikkia isoja maanrakennusvempeleitä sun muista, joista itse en tajua hölkäsen pöläystäkään. Isä on meillä ollut se joka tuo "leivän pöytään" ja äiti on taas sitten vuorostaan pyörittänyt kotia. Näin aikuisena sitä osaa arvostaa aika suuresti kummankin tekemää työmäärää. Varsinkin silloin kun meitä on ollut viisi lasta asumassa kotona. Siinä on ollut aika monta suuta ruokittavana ja monta vaatekertaa pestävänä ja silitettävänä.

Lapsena isän kanssa ei juuri tullutkaan paljoa aikaa vietettyä, koska isä oli aina töissä. Hän lähti aamulla aikaisin ja meni taas illalla ajoissa nukkumaan. Oikeastaan isän kanssa tuli lapsena oltua eniten kesällä mökillä. Me käytiin yhdessä kalastamassa - se oli se meidän juttu. Ja on osaksi vieläkin. Isä oli myös meillä vahvasti kurinpitäjän roolissa, vaikka kyllä äitikin sen homman osasi aika hyvin. Isän ei kuitenkaan tarvinnut kuin hiukan ääntään korottaa, niin yleensä muksut vakavoitui aika nopeasti. Ja vaikka en kauheasti muista viettäneeni "laatuaikaa" isän kanssa, koen silti aina olleeni isin tyttö. Johtuen kai hiukan siitäkin, että isä nosti aina toisinaan mut ja siskon polvelle ja kertoi meille juurikin näin olevan. Ja sitten se antoi meille "partakrahnut" eli kutitti parransängellä. Eikä suostunut lopettamaan. Mun nuoruusvuosina ajauduttiin isän kanssa aika paljon erilleen, eikä oikeastaan meillä ollut mitään yhteistä puhuttavaa. Tilanne onneksi on parantunut viimeisten vuosien aikana. Elämässä on tullut sellaisia tilanteita vastaan, jossa vanhemmat on päässeet yllättämään mut niin positiivisesti. Ja vaikka mun ja isän ajatusmaailmat poikkeaa useasti toisistaan hyvin paljon. enkä pysty hyväksymään kaikkia hänen valintojaan, voin sanoa arvostavani ja rakastavani isääni todella paljon.

Lapsuudessani äiti oli se kiireinen kodinhengetär. Jos se ei siivonnut, se silitti pyykkiä, teki ruokaa, kitki kasvimaata, pesi ikkunoita, korjasi vaatteita tai teki jotain muuta. Äiti ei juurikaan leikkinyt meidän kanssa, me keksittiin omat leikkimme ja touhumme ja se valvoi meitä omien töidensä ohessa. Äidin kanssa yhteistä aikaa oli satuhetket. Käytiin usein kirjastosta lainaamassa satukirjoja, joita äiti sitten luki meille ääneen kun makoiltiin vanhempien sängyllä. Tuolla aikaisemmin jo kirjoitin että isä oli kurinpitäjä, mutta äitikin osasi tosissaan hommansa. Välillä sillä kyllä paloi päreet varsinkin mun ja siskon kanssa aika hyvin. Enkä yhtään ihmettele. Äiti onkin myöhemmin sanonut, että kahden pojan kasvattaminen oli paljon helpompaa, koska pojat tappelee ja selvittää asioita nyrkein, kun taas me tytöt kälätetään ja naljaillaan monta tuntia putkeen. Arvostan todella paljon sitä, että äiti jäi meidän lasten kanssa kotiin. Vasta aikuisena sitä on tajunnut miten hienoa on ollut, kun aina kotiin tullessa siellä on ollut äiti vastassa. Ja huoneet siivottuna, pyykit pestynä ja ruoka valmiina. Vanhempieni päätöstä osaa arvostaa vielä enemmän kun tietää, ettei rahatilanne meidän taloudessa ollut koskaan mitenkään ihmeellinen, etenkään lamavuosina. Äidin kanssa olen säilyttänyt ihan hyvät välit jopa murrosiässä. Äiti onkin aina todennut mun olleen helppo lapsi jo pienestä pitäen. Kuulema jos heräsin päiväunilta vaunuissa pihalla, en itkenyt vaan kattelin vaan tyytyväisenä taivasta ja heiluvia puita. Äidin ja mun yhteinen ajanviete nuoruudessa oli lenkkeily. Käytiin kävelemässä monien kilometrien lenkkejä ja juteltiin kaikesta. Äidin luokse olen myös mennyt niinä hetkinä kun on ahdistanut tosi paljon ja yleensä se on auttanut. Niinkuin äiti viimeksi tämmöisessä asiayhteydessä totesi "en osaa auttaa, mutta jos haluat puhua niin voin kuunnella". Toi kuvaa hyvin mun ja äidin suhdetta. Vaikka se on useasti asioita eri mieltä kuin itse olen, usein pelkkä asioista hänen kanssaan puhuminen helpottaa mun oloa.

Vanhemmat on tsempanneet mua läpi mun elämän. Oikeastaan uskon vanhempien olleen yksi syy esimerkiksi mun koulumenestykseen. Muistan kun ala-asteella mulla ei koulu sujunut mitenkään ihmeellisesti, niin äiti istui mun kanssa keittiössä tekemässä matikan tehtäviä iltamyöhään. Ja muistan myös aika elävästi, miten isä totesi mulle kerran päin naamaa että "sulla on edessä hieno tulevaisuus". Ja okei, munkin vanhemmat ovat vain ihmisiä ja heilläkin on omat heikkoutensa ja virheensä. Tiedän, että mulla voisi olla myös paremmat vanhemmat. Mutta niin hitto vie voisi olla myös paljon huonommat! Lisäksi, ilman vanhempiani mä en olisi tämä ihminen. Ja juurikin nyt olen ihan tyytyväinen siitä, että nuo ovat kasvattaneet musta juurikin tämän ihmisen.

Ja niin... En mäkään vanhemmilleni tosiaan ihan kaikkea kerro ;)
Kuva: weheartit